Uusimmat kirjoitukset

Esitelmät ja puheet  

Opiskelukulttuuri on yliopistojemme suurin ongelma


Kanslerin puhe Helsingin yliopiston professorien virkaanastujaisissa 28.5.2008

Jokseenkin tasan kaksitoista vuotta sitten istuin ensimmäistä kertaa vastavalittuna rehtorina yliopiston juhlasalissa. Nyt seison viimeistä kertaa kanslerina tässä kateederissa, jota on pidetty Pohjoismaiden hienoimpana yliopistohuonekaluna. Sen tilasi vuonna 1812 Gustav Mauritz Armfelt, tuo loistava sotilas ja diplomaatti, Euroopan kruunupäiden tuttu, Kustaa III:n suosikki, välillä maanpakolainen ja myöhemmin Aleksanteri I:n uskottu, Åminnen kartanon isäntä ja sekä kuninkaallisen Turun Akatemian että keisarillisen Aleksanterin yliopiston kansleri. Kateederin suunnitteli Carl Christoffer Gjörwell, joka haki esikuvansa Napoleonin ajalta Tuilerien ja Louvren saleista. Rakentaja oli suomalainen, Raumalla syntynyt mestaripuuseppä Ephraim Ståhl, Tukholman Tuolintekijöiden Killan oltermanni, jonka käden jälki näkyy monissa Ruotsin kuninkaallisen perheen linnoissa ja Åminnen kartanon kirjastossa. Onni että Turun palon sammutusväki vuonna 1827 ymmärsi siirtää kateederin turvaan ja seuraavana vuonna Helsinkiin.

Historia on läsnä maailman suurten yliopistojen nykypäivässä. Vaikka tutkimus katsoo eteenpäin ja aukoo uusia uria, se rakentaa aikaisempien tutkijapolvien saavutusten varaan. Kukaan ei aloita tyhjästä, vaan Isaac Newtonin sanojen mukaan tutkija näkee kauas, koska hän seisoo jättiläisten hartioilla. Myöskään huippuyliopisto ei synny hetkessä tyhjästä. Maailman kahdenkymmenen parhaaksi katsotun joukossa vanhin on Oxfordin yliopisto, jonka syntymävuodeksi on arvioitu 1167. Kaksi nuorinta ovat Stanfordin yliopisto ja Caltech, molemmat perustettu vuonna 1891 ja siis nekin jo yli satavuotiaita.

Perinteiseen yliopistoon muodostuu oma toimintakulttuurinsa, joka kehittyy ja muuttuu ajan myötä. Alun perin yliopistot olivat puhtaita opetuslaitoksia. Tutkimus tuli mukaan kuvaan vasta vähitellen valistuksen ajan myötä 1700-luvulta alkaen. Nyt perustehtävistämme tutkimuksen asema ja arvostus ovat korostuneet jo melkeinpä liikaa opetukseen verrattuna. Minkälainen tutkimus- ja opetuskulttuuri vallitsee Helsingin yliopistossa tänään? Onko tavoitteet määritelty oikein ja vastaavatko aikaansaannokset odotuksia ja toiveita, erityisesti laadun suhteen?
Yliopisto asettaa strategiseksi tavoitteekseen loistaa erityisesti tutkimuksessa ja tutkijankoulutuksessa. Tästä syystä tutkimusta on määrätietoisesti kehitetty ja tuettu yliopiston omista varoista jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Samoin on kannustettu tutkijoita hakemaan kilpailtua rahoitusta sekä kansallisista että eurooppalaisista lähteistä. Menestys on ollut hyvä, sillä Helsingin yliopisto on mukana lähes 60 %:ssa kansallisista huippuyksiköistä, osuutemme akatemiaprofessoreista on 45 % ja Suomen Akatemian rahoituksesta yli neljännes, ja tieteellisten julkaisujen määrässä ja sitaatioimpaktissa olemme kirkkaasti maan kärjessä. Kaikilla näillä kriteereillä mitaten lähinnä paras suomalainen yliopisto yltää korkeintaan kolmannekseen Helsingin yliopiston suoritteista. Kansainvälisillä ranking-listoilla olemme ainoana suomalaisena yliopistona sadan parhaan joukossa, bibliometrisen analyysin mukaan Euroopan seitsemäs.
 
Tutkimuskulttuuri on kilpailuhenkinen, koska muuten ei nykymaailmassa voi menestyä. Hakijoita on aina enemmän kuin virkoja, rahaa on aina vähemmän kuin tarvetta. Kilpailu on kuitenkin terveellä pohjalla, eikä ainakaan viime vuosina tietoon ole tullut hyvän tieteellisen käytännön vastaisia menettelyjä, puhumattakaan tieteellisestä vilpistä. Tutkimus on kehittynyt yllättävän tasapainoisesti, sillä korkeatasoisia ryhmiä löytyy sekä humanistisilta, yhteiskuntatieteellisiltä, luonnontieteellisiltä että lääketieteellisiltä aloilta. Tutkijankoulutuksen määrä on 1990-luvun alusta valtavasti laajentunut, mikä ei voi olla heijastumatta laatuun. Toisaalta tutkimuksen ja opetuksen arvioinnit ovat viitanneet siihen, että vaatimustaso on eräissä tiedekunnissa aikaisemmin ollut liian korkea. Sen virittäminen lähemmäs eurooppalaisia normeja ei merkitse laadusta tinkimistä. Väitöskirjojen tasoa on kuitenkin syytä tarkkaan seurata ja tarvittaessa puuttua asiaan.

Vaikka tutkimuksen taso ei anna aihetta huoleen, niin tällä hetkellä niin Helsingin kuin muissakin Suomen yliopistoissa vallitsee epäterve opiskelukulttuuri. Se on vuosien kehityksen tulosta, ja sen tärkeimpiä syitä ovat opiskelijamäärien valtava kasvu suhteessa opettajien määrään, tutkimuksen suurempi arvostus ja palkitsevuus urakehityksen kannalta suhteessa opetukseen, ajallisesti rajaamaton ilmainen opiskeluoikeus, erittäin salliva – etten sanoisi löperö – suhtautuminen opetukseen osallistumiseen ja vaatimustasoon, valtaosan opiskelijoista tekemä koko- tai osapäivätyö sekä mahdollisuus nauttia opiskelijan etuuksista mm. terveydenhuollon ja matkustamisen osalta. Haitallisista seurauksista kaksi on ylitse muiden: ylipitkät opiskeluajat ja opetuksen tason lasku.

Yliopistoilla ei ole keppejä eikä porkkanoita saada opiskelijat valmistumaan kohtuullisessa ajassa. Niinpä lopputulemana on tuore tilastotieto, jonka mukaan ylemmän korkeakoulututkinnon keskimääräinen suoritusikä Suomessa on 28.7 vuotta, OECD-maiden korkein. Tämä kyseenalaista kunniaa tuottava ykkössija ei ole vain tilastollinen kuriositeetti, vaan se tuntuu jokaisen kukkarossa. Se on näet yhtenä tekijänä mukana niissä laskelmissa, jotka määräävät palkasta pidätettävät eläkemaksut. Kun väki vanhenee, valtiontalouden ja eläkerahastojen kestävyys joutuvat koetukselle, ja lähivuosina on odotettavissa eläkemaksuihin noin neljän prosenttiyksikön korotus. Yhdenkin vuoden pidennys keskimääräiseen aktiiviseen työuraan sen jommassa kummassa päässä vaikuttaa erittäin merkittävästi näihin laskelmiin. Uudet eläkelait ovat jo hieman parantaneet tilannetta työuran loppupäässä. Alkupää sen sijaan näyttää kehittyvän vain hullumpaan suuntaan huolimatta siitä, että opintoaikojen lyhentäminen on ollut Suomen jokaisen hallituksen ohjelmassa ainakin 1990-luvun alusta alkaen. Yliopistoyhteisö ja etenkin opiskelijaliike eivät silti edes myönnä, että kyseessä olisi ongelma.

Yliopistoja on syyllistetty opiskelun ilmiselvästä tehottomuudesta, vaadittu lisäämään ohjausta, laatimaan henkilökohtaisia opintosuunnitelmia ja pystyttämään seurantajärjestelmiä hitaasti etenevien tunnistamiseksi ja erityisauttamiseksi. Päävastuun opinnoista on kuitenkin oltava opiskelijalla. Jos niukat opetusresurssit suunnataan kaikkein heikoimmin menestyvien paimentamiseen, niin herää kysymys, mitä lisäarvoa yliopisto pystyy tarjoamaan lahjakkaille opiskelijoille. Heitä on paljon, sillä valintakokeisiin osallistuneista keskimäärin vain viidennes saa opinto-oikeuden. Tutkintojen sisällöt on rakennettu keskiverto-opiskelijaa ja useimmissa tapauksissa viiden vuoden opintoaikaa ajatellen. Lahjakkaat selviävät niistä ilman vaikeuksia ja motivoituneet myös nopeasti. Jos kuitenkin maisterin paperit ojennetaan kouraan ilman että opiskelijaa on kertaakaan älyllisesti haastettu, pantu ponnistelemaan oman suorituskykynsä äärirajoilla, kannustettu ajattelemaan omilla aivoillaan, ratkomaan haastavia ongelmia ja puolustamaan ajatuksiaan opettajilleen ja opiskelutovereilleen, niin yliopisto on pettänyt opiskelijan ja myös yhteiskunnan. Kansakunnan henkinen potentiaali näet karttuu vain, jos jokainen yksilö saa koulutusjärjestelmästä parhaat mahdolliset eväät.

Uskon että jo lähiaikoina yliopistoihin tulee kohdistumaan kasvavia paineita opintojen tehostamiseksi, valmistumisiän alentamiseksi ja opetuksen tason nostamiseksi. Kun samalla talous tulee kiristymään, yhtälöä ei ole helppo ratkaista. Huomio kiinnittyy varmasti opiskelijavalintoihin, sillä en pysty keksimään yhtäkään järkisyytä puolustella nykyistä valintakokeiden sekamelskaa ja niistä pääosin johtuvaa keskimäärin kolmen vuoden viivettä lukion päättämisen ja opintojen aloittamisen välillä. Uskon myös, että on vain ajan kysymys, kunnes opiskelijat joutuvat osallistumaan sen yliopisto-opiskelun kustannuksiin, joista he itse eniten hyötyvät elinaikaisten ansioiden ja työllisyysturvan muodossa. Jokseenkin kaikkiin muihin hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalietuuksiin on jo liitetty omavastuuosuus. Nyt olisi aika pohtia ja selvittää, kuinka se voi tapahtua oikeudenmukaisella ja myös aktiivisempaan opiskeluun kannustavalla tavalla.
 
Hyvät uudet professorit! Astutte vastuulliseen tehtäväänne hetkellä, jolloin Suomen yliopistolaitos on varsin suurten muutosten edessä. Tällaista tilannetta ei pidä nähdä uhkana vaan suurena mahdollisuutena. Vaikka yliopistojen oikeudellisen aseman muutos, yliopistolain uudistaminen ja rakenteellinen kehittäminen askarruttavat meitä byrokraatteja ja ovat julkisen huomion keskipisteenä, niin en usko niiden olennaisesti hetkauttavan yliopiston ruohonjuuritasolla toimivia tutkijoita ja opettajia. Heidän toimintaedellytystensä parantaminen olkoon kaiken kehittämisen lähtökohta ja päätavoite. Toivotan uusille professoreillemme onnea ja menestystä tehtävissään. Samat toivotukset haluan osoittaa rehtori Ilkka Niiniluodolle, joka ensi sunnuntaista alkaen jatkaa kanslerin tehtävissä, sekä vararehtori Thomas Wilhelmssonille, joka eilen valittiin uudeksi rehtoriksemme.