Uusimmat kirjoitukset

Talouskriisi ja yliopistot (julkaistu myös Yliopisto-lehden tutkimusretkellä-blogissa)

Vanhaan hyvään aikaan eli vielä viime keväänä Suomen kansantaloudella meni lujaa. Bruttokansantuote oli edeltävinä vuosina kasvanut muita EU-maita nopeammin, valtiontalous oli hyvässä mallissa, velkaa maksettiin pois ja veroja alennettiin. Silti valtiovarainministeriön laskelmat valtiontalouden kestävyydestä olivat pessimistiset. Väestön ikääntyessä terveydenhuollon kustannukset ja eläkemenot kasvavat nopeammin kuin talous, ja jo viiden vuoden tähtäimellä ennusteltiin miinusmerkkistä budjettia.

Yliopistojen rahoitus on täysin riippuvainen valtion hyvänsuopaisuudesta. Nykyisen hallituksemme ohjelmassa on kauniita sanoja yliopistojen merkityksestä, niiden perusrahoituksen turvaamisesta ja tutkimuksen ja tuotekehityksen tärkeydestä. Budjettiratkaisut eivät ole olleet linjassa tällaisen hymistelyn kanssa. Vain Aalto-yliopiston rahoitus kasvaa, muiden reaalisesti vähenee. Vaikka vuodesta 2015 alkaen lisärahoituspotti on tarkoitus avata myös muiden yliopistojen kilpailtavaksi, on kyseenalaista, missä määrin nykyisen hallituksen periaatepäätökset ja toiveajattelu sitovat seuraavia hallituksia.

Viime viikkojen aikana USAn asuntolainamarkkinoilta alkanut talouskriisi on laajentunut globaaliseksi. Kukaan ei tiedä, kuinka vaikea taantuma on tulossa ja kuinka se koskettaa esimerkiksi Suomea. Varmaa kuitenkin on, että talouskasvumme tulee olemaan heikompaa kuin vielä keväällä ennusteltiin. Se merkitsee valtion budjettitilanteen kiristymistä ja mahdollisia säästötoimia niiden lisäksi, joita ns. tuottavuusohjelman nimellä on jo keksitty. Mitä on odotettavissa yliopistojen rahoituksen kehityksestä?

Kun Suomi edellisen kerran ajautui lamaan 1990-luvun alussa, yliopistojen budjetteja leikattiin kahden vuoden kuluessa noin 16 %. Vaikka tilanne nyt ei kehittyisi yhtä vaikeaksi, niin ainakin on turha elätellä toiveita merkittävistä rahoituksen lisäyksistä. Joka vuosi budjettiriihessä väännetään kättä eri hallinnonalojen tarpeista. Opetusministeri Sarkomaa varmaankin taistelee omiensa puolesta, mutta valitettava tosiasia on, ettei yksikään puolue eikä yksikään poliitikko asettaisi yliopistojen perusrahoitusta lähellekään kärkeä, jos yhteiskunnan tarpeet pitäisi asettaa tärkeysjärjestykseen. Päätellen juuri käydystä kunnallisvaalikampanjasta edelle menevät sairaat, eläkeläiset, yksinhuoltajat, päivähoitolapset, raideliikenne ja raakapuun myyjät, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Jos suotuisissakin oloissa valtion taloustilanne lähivuosina huononee, niin taantuma vaarantaa hallituksen aikeet turvata yliopistoille vähintään kustannustason nousu. Joku voi syyttää minua turhasta pessimismistä, mutta pidän tällaista ajattelua pikemminkin realismina. Se pakottaa yliopistot ensinnäkin miettimään, kuinka ne voisivat laajentaa rahoituspohjaansa. Toisaalta kun tutkimuksen ja opetuksen kehittäminen vaatii uusia avauksia, niin ne on rahoitettava suuntaamalla nykyinen rahoitus järkevämmällä tavalla.

Mistä siis löytyisi uutta rahaa? Vireillä oleva uudistus tulee antamaan yliopistoille enemmän autonomiaa myös taloutensa hoidossa, muun muassa tutkimustulosten hyödyntämisessä. Tästä on kuitenkin turha odottaa suuria, sillä edes amerikkalaiset huippuyliopistot eivät ole tällaisista toimista juuri mitään hyötyneet. Tilaustutkimusta voi olla mahdollista tehostaa, mutta tilauskoulutuksen mahdollisuudet hallitus pilasi rajoittamalla sen EU:n ulkopuolisiin maihin. Lahjoitukset olisivat tietenkin tervetulleita, ja toivottavasti yksityishenkilöille myönnettävä verohelpotus innostaa suomalaisia avaamaan kukkaronsa nyörejä. Sen sijaan opiskelijoiden osallistuminen oman koulutuksensa kustantamiseen on Suomessa edelleen kielletty keskustelun aihe, vaikka se muualla on itsestään selvää.

Nykyisen budjettirahan uudelleen suuntaaminen merkitsee sitä, että joidenkin toimintojen rahoitusta on vähennettävä tai niistä on kokonaan luovuttava. Tällaiset päätökset ovat tuskallisia varsinkin yliopistoille itselleen mutta myös opetusministeriölle. Toivon että ulkopuolisten enemmistö yliopistojen hallituksissa mahdollistaa sellaiset välttämättömät kehittämistoimet, joihin sisäiset hallitukset eivät koskaan ole kyenneet.